Musiikki

Musiikki

ASKO SALMINEN > Musiikki

Musiikki, tuo "vapauttaja ja vangitsija"

Sukumme ei sinällään ole koskaan ollut mikään kovin musikaalinen. Vaarini Armas kyllä saunan jälkeen aina taputti jalkaansa humpan tahtiin ja jossain vaiheessa oli haitaria soittanut mutta muuten on tainnut lähinnä kyläkuoron tasolle jäänyt.. sitä tietenkään yhtään aliarvostamatta.

Joten jännä juttu mistä se musiikkikipinä sitten itseeni iski. Itse en tilannetta muista mutta äitini kertoi että kun meille kotiin oli tuotu kaksitasoinen Philicorda sähköurku, olin kovinkin ollut siihen kiinnostunut. Ikää taisi olla 5-6 vuotta… Ja kun äitimuori oli yksi kaunis päivä jotain keittiössä touhunnut oli ihmetellyt mistä kuuluu musiikkia ja ihan tunnistettavasti ”Soi vienosti murheeni soitto” niminen kappale kantautui korviin vaikka radio oli kiinni.. ja asuimmehan täysin maaseudulla eli naapuristakaan ei moinen kuuluisi.. Asiaa tutkittuaan huomasi että olin sillä Philicordalla sitä soittanut täysin oma-aloitteiseisesti. Oli kuulema äitini kysynyt mistä olet tuon oppinut soittamaan niin oli siihen tokaissut että ”radiosta kuulin”.

Koulussa olin kuitenkin kiinnostunut enemmän kuvaamataidosta ja kun yläasteelle mentiin valtisinkin yllättäen musiikin. Muistan kun yläasteen auditoriossa oli pieni takahuone ja siellä pieni rumpusetti, erilaisia percussioita, erilaisia jousisoittimia ja muita kilkuttimia mutta. Seinällä roikkui sähköbasso ja -kitara. Niitä oli pakko käydä ”hipelöimässä” ennen jokaisen musiikin tunnin alkua. Kerran sitten opettajani Sauli Salminen sitten antoikin minun soittaa bassoa kun muut lauloi kalvolle heijastetuista nuoteista. En tajunnut nuoteista pätkääkään mutta jotenkin ”arpomalla” ja korvakuulolla pääsin hommassa jyvälle.

Samainen opettaja muuten taitaa olla vastuussa miksi minuun iskostui ikuinen ”hevari” sillä usean kerran hän lopetti tunnin soittamalla Deep Purplen, In Rock -levyä. Taisi tykätä 🙂

Vuosi oli 1984 kun kuukausia kestänyt ruinaus säkökitarasta sai vanhempani varmasti hulluuden partaalle ja taipuivat hankkimaan sellaisen. Päivä oli 6.9.2014 ja muistan kuin eilisen päivän kun pääsin koulusta ja menimme vanhempien kanssa paikalliseen Sähkö & Radio -nimiseen liikkeeseen jossa roikkui sunburst värityksellä oleva Stratocaste -kopio ja lavassa luki: Rocky, Electric Guitar.

Siitä lähti epäitoivoinen harjoittelu ja lähinnä MTV:ltä opittujen liikkeiden matkiminen peilin edessä. Reilun vuoden päästä vaihdoin sen (vanhemmilta melkein salaa) samaisesta liikkeestä, Applause -nimiseen ”hevikeppiin”. Opettelua kesti yllättävän pitkään mutta koska soittokavereita ei löytynyt alkoi haave omasta bändistä kaatua… Intissä innostuin vähän lisää mutta intin jälkeen innostus taas loppui. Mennessäni kauppikseen 1994 kysyi frendini että ”hei sähän soitat skittaa, tuutko komppikitariksi meidän bändiin”: Se oli siinä. Eka keikka meni ”lievästi jännitystä lievitettynä” vähän niin ja näin mutta seuraava jo ihan mallikkaasti. Kipinä oli iskenyt ja tässä vaheessa ”vapauttavasti”. Ei ollut mitään niin hienoa kun mennä soittotreeneihin ja saada joku biisi toimimaan bändin kanssa. Tai se fiilinki kun kasaa kamat ja lähtee ”bändin kanssa keikalle”.

Jossain vaiheessa kuitenkin hienotkin jutut alkaa maistua puulta.

Aloimme tekemään Peter James Goodmanin kanssa duo -keikkoja keväällä 2006. Olin juuri muuttanut Kallioon ja olimme molemmat niin sanotusti ”perse auki”. Noh, eikun treenaamaan ja vikoilla rahoilla tulostamaan flyereitä joita jakamaan ravintoloihin. Pikkuhiljaa keikkoja alkoikin tulla vaikka alku näyttikin pahalta. Olin saanut ex -tyttöystävältäni 30 -vuotis lahjaksi Ibanezin -elektroakustisen kitaran. En ollut ”akkaria” paljoa soittanut saatika yksin säestänyt ketään laulajia, en ainakaan kovin monia.

Pikkuhiljaa kuitenkin se siitä lähti ja varsinkin kun menin Stage Music Artisteile keikkamyyjäksi alkoi duo -keikkoja olemaan paljon.. parhaimmillaan 115 vuodessa. Nämä siis päivätyön päälle.

Valitettavasti jossain vaiheessa musiikista tuli ”vangitsija” eikä siitä saanut enää sitä kipinää mitä se oli ollut 15 vuotta sitten bändi treeneissä. Kuitenkin pikkuhijaa pääsin jälleen sinuiksi soittamisen kanssa ja nykyään se on taas pääasiassa vapauttavaa ja hauskaa. Varsinkin kun sitä pääsee tekemään mahtavien soittajien ja laulajien kanssa joten ”nou hätä”, soitto jatkuu.