Olen ollut “hevidiggari” jo varhaisesta teiniajasta alkaen ja ensimmäisä saamiani kasetteja (huom. ei CD) oli Black Sabbathin Paranoid -albumi joka eskaloitui chrome casette -muodossa Philips -merkkiseen soitinlaitteeseen siinä kahdeksankymmentäluvun alkupuolella. Jo silloin tuo “Finished with my woman ’causeShe couldn’t help me with my mind….” jäi soimaan päähän tuolta levyltä ja kun ensimmäisen kitaran sain 1984 niin sitähän piti alkaa tapailemaan oitis. Toinen vastaava oli samoihin aikoihin tietysti Deep Purplen Smoke on the water… Nuo kaksi kitarariffin kulmakiveä jotka kaikkien vähänkin kuusikielisten näppäilyä havittelevien oli pakko hallita. Unohtamatta tietenkään Led Zeppelinin Stairway to Heavenia tai Lynyrd Skynyrdin Simple Mania.
Ja siis nämä äänitteethän tehtiin jo arhaisessa vaiheessa 1970 -luvulla mutta itselleni nuo mainiot äänitteet sain vasta tuolloin.
Varmasti on noiden biisien säveltäjiltä kysytty tuhansia kertoja mistä nuo ikoniset biisit kertoo ja mikä ollut se tilanne mistä ne ovat syntyneet. Kuitenkin jokainen bändi on soittaneet ne satoja ellei tuhansia kertoja keikolla ja yleisöllä on varmasti ollut “pettynyt” fiilis jos ne eivät ole viimeistään encoressa tulleet..
Ozzy on vetänyt Paranoidia soolokeikoillaan ja varmasti Mr Blackmore on vetänyt “Smoken” omilla produktioillaan useasti. Itse muistan Rainbown Helsingin kulltturitalollla (osikos ollut 1995) joka päättyi Smokeen ja sai viimeistään jengin laulamaan mukana.. Toki vastaavia tarinoita löytyy lukuisia ja mm. Foo Fighters on sanonut että kun soittaa All My Life -niin paskakin yleisö herää.
Miksi? Simppeli biisi, helppo omaksua ja jopa suomaiselle helppo laulaa mukana (Smoook onte vootr). Mutta. Näillä bändeillä on pirun paljon parempia biisejä. Ainakin allekirjoittaneen mielestä. Vaikka Richie Blackmore sanoi yhdessä haastattelussa että “olen ylpeä siitä että keksin -du-da-daa ja nautin sen soittamisesta jokaisella kerralla” niin epäien että mustiin pukeutunut lierihattupäinen herra puhui paskaa. Jossain vaiheessa asia kuin asia alkaa kyllästyttämään.
Tottakai, kun mennään keikalle niin soitetaan yleisölle. Se on selvä. Ja bändeillä on hittinsä jotka yleisö haluaa kuulla. Mutta silti. Jos Ozzy ei vedä Paranoidia keikoillaan niin mitä vi**a. Äijällä on jo soolotuotannossaan niin paljon kovempia biisejä kuin edellämainittu…
Monesti nämä “smoket ja paranoidit” ovat tulleet siinä tilanteesa kun ollaan äänitetty levyä ja pitäisi saada vielä “yksi” hyvä biisi koska levyllä on tilaa. (Ja tämähän on sitä aikaa kun tuotos tehtiin vinyylilevylle jossa äänitteen pituus asetti rajoja ellei sitten joutunut kärsimään äänenlaadussa) Mikä on tehnyt sen että räkäistään nyt joku simppeli rokkibiisi jonka jokainen voi ottaa omakseen.. Taisi myös Hurriganesin osalta käydä. Toim.Huom. Ja ylläripylläri, noista extroista on tullut bändin kuuluisimpia teoksia. Eli onko näin että kun halutaan hitti niin unohdetaan kaikki hienoudet ja pistetään nauhuri (äänitys softa) päälle ja improvisoidaan. Toki eihän sekään kait väärin ole… vai onko? Varmasti jokainen kunnianhimoinen bändi haluaisi kuuntelevan yleisön diggaavan biiseistä joita on sydänverellä raastettu ja käytetty kaikki ihmissuhdekiemurat ja kuolemat joista on tehty sielua kalvavaa lyriikkaa… Ja sitten jengi hullaantuu kun lauletaan siitä että muija jätti kun ei tullut toimeen tai järven pinnalle on kehkeytynyt savua kun joku dorka poltti hotellin. Tarinoita nekin ja ehkä oli tarpeellista niistä aikoinaan laulaa. Ja tottakai, hölmöimmstäkin teemoista on biisejä tehty.
Tässä tullaan siihen mielestäni surulliseen tilanteeseen jossa bändi soittaa kun rasvattu, tehnyt kuukausia töitä hienojen stemmojen ja sovitusten kautta, käyttäneet kallista studioaikaa sekä tuotanto ja sävellyskin on sellaista johon jo kuopatut mestarit koputtaisi varpaallaan lahoavan arkun sisäkanteen mutta jengi innostuu vasta kun töräytetään Paranoidi tai Smoke. Äkkiä alkaa miettimään onko koko biisintekoprosessissa enään järkeä.
Muistaako kukaan Belgialaista diskomimmiä nimeltä Paradisio? Hänellä oli hitti nimeltä “Bailando”.. taisi olla 1997 (on, tarkistin Wikipediasta). Frendini oli ennen vuosituhannen vaihdetta juhannusfestareilla Vaasassa jossa tällä tipulla oli ihan jopa ihan hyvä esiintymis slotti. Oli tullut lavalle, esitti Bailandon. Seuraavaksi joku ihan mitäänsanomaton biisi. Seuraavaksi: Bailando. Show ohi, mutta ylläripylläri palasi takaisin ja vetäisi encorena Bailando. Itkeä vai nauraa.. Mut jengi oli kuulema ihan sekaisin. Ei kyllä ole uutiskynnystä se mimmi ylittänyt enään…
Itse olen tehnyt duo -keikkaa parikymmentä vuotta. Joka helevetin keikalla joku huutaa “soita Paranoid”. Oikeesti. Päätettiin laulajan kanssa tehdä lista jossa lukee “Price list”. Tämä lista on kulkenut jo muutaman vuoden keikoilla ja se teipataan ensimmäisenä lavan etteen tippikupin kylkeen. Listassa on mm: Paranoid 10€, Smoke 15€, Hotel California 20€.. etc. Ja sokerina päällä: “soittakaa Paranoid” -huutaminen 2€. Parhaimmillaan taidettiin soittaa Paranoid 3 kertaa jonka jälkeen laulaja Peter kävi laittamassa nollan lisää listaan kohdalle “Paranoid”.
Muistan mainosti ajan teinipoikana jolloin uuden vinyylilevyn hankkiminen oli jo itsessään kokemus. Kun levyn laittoi uutena soittimeen ei sieltä kuulunut rapinaa vaan täydellinen saundi valtasi finnejä puristelevan teinin korvaläpykät ja samalla silmät pyöreinä tutki kansitaidetta sekä levyn sisäpussissa olevia biisin lyriikoita. Joka muuten oli loistavaa kielenoppimista. Ja tosiaan silloin sen levyn kuunteli kokonaisuutena. Tottakai jotkut biisit ylsi muiden edelle mutta harvoin tuli kesken levyä lähdettyä nostamaan neulaa seuraavaan biisiin.
Nykyään biisien teko menee enemmissämäärin webbiin. On vain yksittäisiä biisejä joita boostataan somen kautta jotta jotkut pellavapäät pääsee salamavalojen kautta Seiskaan elvisteleen raakaa rock -elämää. Ja mielestäni musiikista on enemmästä määrin tullutkin tusinatavaraa joka huuhdotaan halvalla valkkarilla ja einesruoka -annoksella josta ei jää mitään makua suuhun. Suurin musiikillinen lataus tuleekin jos joku artisti tai bändi sekoilee livenä taustanauhojen tai vahingossa kamomillateen kaatuessa vaihtokalsareiden päälle.. Saati jos vahingossa märän teepaidan takaa vilahtaa nänni niin hitti on valmis.
Äläkääkä nyt vaan ymmrätäkö väärin. Kunnioitan jokaista jotka tekevät musiikkia ja yrittävät raapia sen ylipäiväys meetwursin osittain homeessa olevan ruispalan päälle että selviävät seuraavaan keikkaan. Musiikilla eläminen on rankkaa duunia ja varsinkin tänä päivänä jolloin kaikki haluavat sitä ilmaiseksi kuunnella.
Summa summarum. Kannattaa avartaa mieltä ja käydä sieltä Spotify -listan ulkopuolelta käydä kuuntelemassa niitä myös “ei niin tunnettuja” -biisejä. Silloin se keikkakokemuskin voi antaa paljon enemmän kuin että odottelee kusijonon ja pikaruokasatsin jälkeen sitä encorea jolloin tulee se biisi jonka ainoastaan tuntee.